sunnuntai 31. elokuuta 2014

Riittävän hyvä. #kutsumua

STOP kiusaamiselle!!


"Näin olet mukana #kutsumua -kampanjassa: Ota kuva kahdesta sanasta, joista toinen kuvaa sitä lokeroa, johon sinut itsesi on yritetty tunkea ja toinen sellaista ominaisuutta, jonka tahtoisit muiden itsessäsi näkevän ja muistavan. Vedä sitten viiva ensimmäisen sanan yli – sitä käyttävät jatkossa vain hölmöt. Halutessasi voit kertoa kuvatekstissä pidemmänkin tarinan! Jaa kuva tunnisteella #kutsumua ja haasta mukaan ne tyypit, joiden tarinan tahtoisit kuulla." ♡


Minä haastan Sinut.




Tässä olisi viesti molemmille. Etsi Sinua kuvaava otsikko ja lukaise ihmeessä.


Kiusaajalle:


Ehkä tunnistat itsesi - ehkä et. Joskus huonojen piirteiden myöntäminen ja huomaaminen on meille vaikeaa. Sitä haluaa piilottaa pahat puolensa ja uskotella jopa itselleen, että en minä oikeasti ole tällainen. Sulkee silmänsä ja lakaisee maton alle. Jatkaen edelleen samaa.

Oikeastaan kukaan ei voi koskaan tietää miltä toisesta tuntuu. Ei ikinä kannata olettaa ja tehdä omia johtopäätöksiä. Harmiton vitsi voi aiheuttaa tosi paljon pahaa mieltä tai tarkoituksellinen pilkka satuttaa syvältä. 

Oletko koskaan itkenyt jonkun asian takia ja tuntenut maailman kaatuvan päällesi? Muistatko sen käsien tärinän, pahan olon sekä loputtomat kyyneleet? Toivoitko sillä hetkellä, että se loppuisi ja rukoilitko voivasi pyyhkiä kaiken sen pois?

Jokaisella on jossakin vaiheessa elämää hetkiä, jolloin paha olo ottaa vallan. Tuska kumpuaa sisältä ja nakertaa itsetuntoa. Saa ajattelemaan hulluja ajatuksia.

Haluatko sinä oikeasti olla se, joka aiheuttaa kaiken tämän toiselle? 

Nyt pyydän. VETOAN. Olit kuinka ylpeä tahansa.. kävele silti peilin eteen ja katso peilistä kurkistavaa ihmistä. Minkälaisena haluat muiden näkevän itsesi ja etenkin minkälaisena haluat itse itsesi nähdä?

Onko ok kulkea kiusaajan leima otsassa? Onko kiva, että juuri sinun sanasi saivat toisen henkisesti maahan?

Koskaan ei ole myöhäistä vetäytyä ja lopettaa. Sitä voi niellä sanansa ja pysyä hiljaa. Harkita suustaan lentäviä teräviä piikkejä. Onko se muka niin vaikea unohtaa ihmisten heikkoudet ja olla käyttämättä niitä toisiaan vastaan?

Astu nyt hyvä ihminen jo taakse. Kosto ei ole suloinen, pilkka ei ole edes heikon puolustus. 

Jokainen tekee virheitä. Myös minä olen mennyt sanomaan väärin ja tekemään typeryyksiä. Minäkin olen ollut ruma sisältä. Ja tällöin katsoin peiliin oppien hieman enemmän. Haastan sinut samaan!


Kiusatulle:


Myös sinä voit kävellä peilin eteen, mene vaan! Ole rohkea. Kurkkaa kuinka ainutlaatuinen ihminen sieltä katsoo takaisin. Ehkä toiset ovat erilaisia, mutta eikö ole olemassa sellainen klisee, jossa sanotaan erilaisuuden olevan rikkaus? Se on. 

Kiusatun tulee aina muistaa, että vahvuus ei tarkoita hiljentymistä ja kärsimistä. Vahvuus on sitä, että uskaltaa hyväksyä itsensä muiden sanoista huolimatta. Joskus ehkä tuntuu siltä, ettei pystyy pitämään itsetunnostaan kiinni. Tällöin pitää uskaltaa ottaa muutama askel ja pyytää apua.

Avunpyytäminen ei ole koskaan väärin. On voimakasta, kun ihminen on valmis taistelemaan sen puolesta mitä itse haluaa olla.

Minä haluan nähdä sinut sellaisena kuin olet, vahvana ja itsevarmana. Kauniina omana itsenäsi. En tahdo katsoa silmiin, joissa loistaa pelko ja epävarmuus. En tahdo nähdä yhdenkään ihmisen kärsivän.

Auttakaa itseänne ja auttakaa muita. Älä sulje silmiäsi, kun näet kiusaamista. Se tekee mielestäni myös sinusta kiusaajan.


Puutu, pyydä apua ja älä kiusaa. Siinä kiteytettynä koko ajatus!

Minä olen riittävän hyvä. Niin olet sinäkin. 



torstai 28. elokuuta 2014

Neljä minuuttia



Joka äidin painajainen. Kun maailma pysähtyy. Sydän jättää lyömättä pari kertaa. Ja vielä muita kliseisiä lausahduksia.

Maanantai alkoi loistavasti. Lähdettiin ystävän kanssa pyörähtämään Stockalla Helsingissä, Rodinin kiilto silmissä. Olihan se pakko hyödyntää pojan kummisedän kanta-asiakkuus ja ostaa Panda Jumpsuit hintaan 48e. (Ovh 61e) 

Pyörittiin miesten puolella, lasten puolella ja lelujen luona. Käytiin Hesessä syömässä ja petyttiin, kun sieltä ei saanut limua. Mitä hamppari on ilman limua?!

Ihan kaikkea ei löytynyt, joten suunnattiin seuraavaksi Itiksen Stockalle kaverin autolla, jossa on tullut viime viikkoina vietettyä erittäin paljon aikaa. Töistä kotiin, töihin, Vantaalle.. kiertoajelu Helsingissä, mäkkiin ja ostoksille. Naureskeltiin kaverin kanssa, että meillähän on melkein kuin oma kuljettaja. 

Päivä venyi lopulta jälleen ihan kamalan pitkäksi ja pysähdyttiin ostamaan pojalle Jungle Juice Barista iso smoothie. Ne muuten tehdään suoraan hedelmistä paikan päällä! Poika istuskeli rattaissa imeskellen juomaansa ja me väsyneenä hihitellen etsittiin tietä takaisin auton luokse. Kukaan ei kiinnittänyt pahemmin huomiota poikaan, koska toinen oli niin rauhallisen sekä tyytyväisen oloinen.

Autolla huomasin, että pojan kädet vapisevat ja nappasin juoman pois. Ajattelin tietenkin, että toisella on vain kylmä. Nostin pojun rattaista syliini ja ihmettelin, kun mikään paikka ei tuntunut viileältä eikä ihokaan ollut kananlihalla. Ei kylmä, ei kuuma.. mitä ihmettä. 

Vapina lisääntyi pikkuhiljaa ja alkoi äitymään pahemmaksi. Sanoin jo heti alussa, että tässä on nyt jotakin mätää. Mies ei vielä siinä vaiheessa huomannut mitään ja kaverikin istahti kuljettajan paikalle. Poika valahti sylissäni hervottomaksi ja tuntui, kun lihakset olisivat sätkineet itsekseen. Ystävä hyppäsi autosta ja tuli katsomaan tilannetta. Kaverin ilme kasvoilla muuttui radikaalisti ja siitä tiesin, että olin oikeassa. Nyt on hätä.

Seuraavat tapahtumat tuntuvat unelta. Eihän näin voinut käydä?

En osannut toimia. Seisoin typeränä paikoillani. Aivot tuntuivat puuroutuneen. Mitä nyt tapahtuu. Pitääkö soittaa jonnekin. Onko tämä totta.

Kaveri loikkasi luokseni ja nappasi pojan sylistäni. Hän puhutteli ja yritti saada kontaktia ihan turhaan. Poika tuijotti tyhjyyteen ja oli jossakin ihan muualla. Katsoin aivot lukossa edessäni tapahtuvaa kauhunäytelmää. Yhtäkkiä havahduin siihen, että poika oli taas sylissäni ja kaveri puhui puhelimessa. 

Silloin aloin toimimaan. Puhuin pojalle ja huomasin, että jäntevyys oli palautumassa. Pyysin toistamaan sanoja, yritin saada kontaktia. Aikaa kului ja pikkuhiljaa vapinakin väheni.

Katsekontakti. Mikä ihana hetki. Noin sekunnin ajan olin kuvitellut, että nytkö se menee ja kuolee. Onneksi tällaiset ajatukset jäävät herkästi pois, kun on tärkeämpiäkin asioita mihin keskittyä.

Aloin pyytelemään poikaa sanomaan sanoja. Jossakin vaiheessa tämän kasvoille tuli hämmästynyt ilme ja suukin alkoi liikkumaan. Hauvan sijasta suusta tuli kuitenkin pelkkä epämääräinen korinan ja mörinän sekoitus. Näin jatkui monta kertaa. 

Puhelimesta oli saatu ohjeet, että hypättäisiin autoon ja kiidettäisiin sairaalaan. Kohtaus oli laukeamassa ja olisimme kuitenkin nopeammin omalla kyydillä perillä. Automatkan aikana pojan puhe alkoi toimimaan ja tämä huuteli litanjassa sanoja, joita pyydettiin toistamaan aiemmin.

Lastenklinikalle päästessä kohtaus oli kokonaan ohi. Meidät siirrettiin kuitenkin samantien sairaalan puolelle, jossa päästiin lastenlääkärin ja neurologin tutkimuksiin. Verikoekin napattiin ja poika ei muuten itkenyt yhdessäkään tutkimuksessa! Kai se kaikki oli liian mielenkiintoista..

Välitöntä hätää ei ollut ja vietettiin useampi tunti sairaalassa. Kokeissa ei näkynyt hälyttävää, joten pitkän pohdinnan päätteeksi meidät kotiutettiin kohtauslääkkeen kanssa.

Kahden viikon sisällä tulee kutsu aivosähkökäyrään ja muutaman kuukauden sisällä päästään jonojen ohi pään magneettikuvaan. Ahdistaa. Pienen lapsen nukutus saa pelon heräämään sisälläni. 

Mitään tuloksia ei siis ole. Vielä me täällä ihmetellään ja säikähdellään jokaista käden vapinaa.

On jotenkin aika tunnoton olo. Ei osaa olla liian kauhuissaan, ei itketä eikä ainakaan naurata. Sitä vain odottelee ja mietiskelee niin paljon, kun pää sallii. Etenkin toivoo, että tämä oli tässä. 

Neljä minuuttia poika oli poissa tästä maailmasta. Eiköhän se ollut tarpeeksi tähän elämään. Ei enää koskaan, kiitos.

tiistai 26. elokuuta 2014

Me&I - AW14



Tänään on ollut aikamoisen rauhallinen päivä. Ollaan oltu kotosalla, käyty hakemassa paketti Ärrältä ja otettu vain iisisti. Pojan vointia piti nimittäin tarkkailla.

En tiedä kuinka moni teistä seuraa blogia Facebookissa, mutta eilen päivittelinkin sinne ikäviä uutisia. Poika sai päivän päätteeksi pahan sairaskohtauksen, jonka takia jouduttiin kiitämään sairaalaan. Huolta, murhetta ja väsymystä siis kuului viime yöhön. 

Tänään olen halunnut nollata tilannetta ja antaa ajatusten levätä. Tiedän, että moni on kamalan utelias ja palaa varmasti halusta tietää enemmän. Tykkäyksien määrä Facebookissa kasvoi eilen huimasti. Voihan se olla, että päivitys myös levisi ja sitä kautta ihmiset löysivät paremmin sivuille.

En aio tosiaan vielä kirjoitella siitä mitä kävi, mutta ihan varmana lähipäivinä on pakko purkaa ajatukset tapahtuman suhteen. 

Päätin, että tänään olisi hyvä päivä kirjoittaa ME&I tilauksesta, jonka pistin menemään heti samana päivänä, kun mallisto ilmestyi. Sovitin vaatteita pojalle ja otin leikin lomasta kuvia. Tiedossa ei siis ole perinteisiä asukuvia, vaan sellaisia sekavia touhukuvia sotkuisessa huoneessa. Tykkään!

Ihan ensimmäisenä tuossa mallistossa kiinnitin huomion pirteän keltaiseen koirahaalariin. Hahmo muistuttaa niin paljon meidän koiraamme, että en hetkeäkään epäröinyt tilaamista.  Onhan haalarit tosi vauvamaisia, mutta ihan mielettömän suloisia silti!





Valitsin kaikkien vaatteiden kooksi 98/104, koska ajattelin sen olevan suunnilleen sopiva. Haalariin ei jäänytkään kovin häiritsevästi tilaa, mutta housut ovat kyllä ihan valtavat. Menee varmaan vielä hetki, että päästään niitä käyttämään elleivät pöksyt vetäydy vähän pesussa. Otin jopa piposta isomman eli koon 3, joka on myös auttamatta liian iso. Rumpuun vaan ja toivottavasti vähän kutistuu! En varmana jaksa alkaa palauttamaan.






Rakastuin uusiin tassuhousuihin. Ne ovat paljon mielenkiintoisemmat, kun ne vanhat. (..Joissa oli ainoastaan yksi tassu.) Rakastan tällä hetkellä ruskean sävyjä, joten housut ovat oikein loistava lisäys lipastoon. Toisetkin pöksyt ovat ruskeat, mutta niissä on pyllyssä iso keltainen SYDÄN. Vähän ehkä tyttömäiset, mutta oikeastaan ihan sama. Menevät täydellisesti myös pojalle. Sydänpyllyt ovat auttamatta ihan liian isot, jonka huomaa lähes maata laahaavassa sydämessä. 






Veikkaan, että tuo nallepipo on ainoa täysin sopiva hankinta. Sekin on kyllä vauvamainen, mutta ihan varmana tulee meillä käyttöön. Tuntuu menevän tämä maku vähän vaihdellen, koska viime mallistosta en ostanut yhtään mitään juurikin vauvamaisuuden takia. 

Paidasta pakko sanoa, että poika on edelleen innostunut eläimistä ja arvostaa kamalasti vaatteita, joissa niitä esiintyy. Kerrankin ihan kiva printtipaita tarjolla ja kirkkaassa värissä, joten nappasin sen siitä syystä tilaukseen. Ajattelin ensin, ettei ehkä kauneimmasta päästä, mutta livenä ihastuin heti!


Siinä oli meidän tilaus. Olen tyytyväinen! Tilasiko kukaan muu vielä mitään?

maanantai 25. elokuuta 2014

Oi mikä sadetakki!


Vaatepostaus. Jee!


Niin se syksy saapuu ja sitä rataa. Kumpparit on hankittu, haalarit hommattu ja hanskat makaa vielä listalla. Pipojakin taitaa olla kokonaisen tarharyhmällisen verran. Pitäähän asusteiden mätsätä... vai kuulinko juuri äskettäin huhun, että coolisti puettu lapsi on nyt not cool?


Noh, tämä tyttö ei ihan kamalasti huhupuheista ja muiden mielipiteistä välitä. Pukeutuminen on niin makukysymys. On ihanaa, kun on oikeasti olemassa asioita, joihin muut eivät voi väkisin vaikuttaa. Saa tehdä, päättää ja miettiä IHAN ITSE!


Sanoin juuri hetki sitten miehelleni, että pahan päivän päätteeksi tarvitsen vain ison Colan mäkistä ja puoli tuntia itsenäistä shoppaamista. Jokainen ansaitsee joskus sitä kuuluisaa omaa aikaa enkä ihan helposti siitä luovukaan, vaikka perhettäni rakastan.


Shoppailu, vaatteet ja kaikki niihin liittyvä turhamaisuus on iso osa nykyistä minääni. Jos blogi joskus tuntuu tökkivän, mutta tekee mieli kuitenkin kirjoittaa, turvaudun mielelläni vaatepostauksiin. Niitä on niin ilo kirjoittaa ja aina löytyy jotakin sanottavaa aiheesta! Hyvänä plussana tietenkin se, että pystyy antamaan loistavia vinkkejä toisille. On vain niin tyytyväinen olo, kun huomaa ostaneensa hienot adidaksen kengät ja joku toinen hyötyy vinkistä/linkistä/avusta. Tai on ihanaa pipon hankkimisen jälkeen kuulla, että toisetkin ovat ostaneet samanlaisen. Tykkään kuvata ostoksia ja leikitellä ajatuksella, että muut saattavat seuraavana päivänä rynnätä hankkimaan samanlaiset. Ei kaikilla ole aikaa norkoilla kaupoilla tai netissä tutkimassa tarjontaa. Blogeista vinkkien lukeminen on puolet nopeampaa sekä helpompaa.


Lastenvaatteet ovat tosiaan osa nykyistä minääni. En halua pitää sitä osaa vain itselläni, vaan jakaa sen myös muille.


Siksi on pakko tulla hehkuttamaan aivan ihanasta löydöstä. Olen niin innoissani asiasta, että kirjoitan koko ajan pieleen ja tekstin tuottaminen on äärimmäisen hidasta.


Olimme nimittäin erään ystäväni (Topin kummisedän) kanssa kaupoilla ostamassa hänelle vaatteita. Olin mukana "stailaamassa" ja valitsemassa paitoja Stockalla, kun törmäsin lasten sadetakkeihin. Rakkautta ensisilmäyksellä.






Sanat kuravaate, kurikset tai sadetakki eivät koskaan ole kuuluneet lemppareihini. Jotenkin en osannut ajatella, että sadevarustus voisi olla oman mittapuuni mukaan tyylikästä. Ainakaan näin nirson näkökulmasta.


Onhan meillä ollut tummansinisiä, keltaisia ja sellaisia tavallisia sadevaatteita. Ne ovat neutraaleja ja kivoja, joita käytän pojalla mielelläni. Ne eivät ole sykähdyttäviä, mutta käytössä ajavat hommansa täydellisesti!

Entä, jos voisi löytää sadepäiviin jotakin erityistä? Toimivaa, kaunista ja täydellistä? Noh.. sitten se napattaisiin käteen ja marssittaisiin kassalle!




Ihan kamalasti en vielä tiedä käyttökokemuksia takista, mutta käsikopelolla se tuntuu erittäin hyvältä. Päällimmäinen pinta vaikuttaa kestävältä, paksulta ja todellakin vedenpitävältä. Sisäpinta on pehmeää froteemaista materiaalia, joka on loistavaa vaihtelua vuorettomiin sadetakkeihin. Edessä on suloiset yksityiskohdat; isot taskut, joihin saa laitettua jotakin. Yksivärisyyden sijasta takkeja oli monissa eri kuoseissa ja toistaan ihanimmissa väreissä!




Tämä postaus ei ole tehty yhteistyössä kenenkään kanssa. Olen vain niin vaikuttunut löydöstäni, että haluan esitellä sen teillekin! Jos yhtään innostuit, kannattaa suunnata Stockan sivuille ihailemaan kuoseja:  KLIK ! Kaikista ei valitettavasti taida löytyä kokoja.

Kuvankaappaus Stockan sivuilta.



Suurin ongelma meinasi iskeä, kun aloin miettimään housupuolta. En ole niiden kuriksien erityinen fani, joten päätin pistää pojalle sadetakin kanssa Reimatecin punaiset housut. Pieni sävyero - pikkuvikoja.




Asusteina tällä kertaa toimi uudesta lempikaupastani hankitut kengät ja pipo. Liike on tosiaan nimeltään Zara ja se löytyy ainakin Helsingistä. Pipo maksoi 9,95e ja kengät alessa vain 12,95e.





Joku on joskus miettinyt näitä asukuvien ottamista lapsilla. Haluan lyhyesti kommentoida asiaa vielä lopuksi. Itsehän en koskaan ottaisi kuvia lapsen kustannuksella. Meillä kuvien otto ujutetaan leikin ja tekemisen sekaan, kuten tälläkin kertaa. Pojalla täytyy olla hyvä olla ja hauskaa!

Testimielessä piirsin tänään maahan ympyrän ja käskin Topin mennä sinne seisomaan. Poika lompsi paikalle ja tuijotti sitten koko kuvaamisen ajan sitä palloa maassa. Ei toimi näin.




Suurinosa kuvista on oikeasti tärähtäneitä, "epäonnistuneita" ja sellaisia, jossa poika ei katso kameraan. Niissä on silti sitä jotakin ja säästän ne aina kovalevylle.





Nyt on sitten ne kurakelinkin vaatteet hankittuna. Vihreät saappaat eivät tosin sovi settiin, mutta pitää miettiä vaivaudunko värin takia muka hankkimaan toisia. Mitä piditte takista ja sen kuosista? On ehkä ensimmäinen aidosti poikamainen vaate, jonka Topille hankin!



lauantai 23. elokuuta 2014

HYI; Hammastahnaa!


Saan usein paheksuvia ajatuksia osakseni, kun kirjoitan helposta lapsesta. Varmaan moni miettii, että elän vain vaaleansinisessä höttöhattarassa ja kuvittelen elämän iisiksi. Ei se ihan niin mene.


Nyt on tullut aika valittaa ja hieman raottaa erästä asiaa, joka meillä ei mene kuin oppikirjoissa!


Hampaiden pesu. Argh.






Alkuun hyvin alkanut ja helposti hoidettu homma ei enää suju. Topi rakasti hammasharjaa ja heilutti sitä itsekin mielellään suussa. Pitkä aika pärjäiltiin asian kanssa, kunnes iski stoppi.


Tiedän, että lapsen makuaisti kehittyy joskus jopa vähän hassusti. Tuleekin vain yhtäkkiä päivä, jolloin toinen tietää, että HEI; tästä mausta minä en pidä!


Edellinen kappale liittyy aiheeseen, vaikka ei siltä heti vaikuttaisi. Olen nimittäin ihan tasan varma, että hampaiden pesussa on kyse mausta. Topi ei taida tykätä yhtään menthol -tyyppisestä mausta. Meni todella kauan tajuta asia! Alkuun huomasin, että IHAN KAIKKI purkat, joissa oli lisättynä raikasta makua eivät kelvanneet. Ei lastenpurkat, ei aikuisten. Vaan miedot ja marjaisat purukumit uppoavat. Myöhemmin törmäsin samaan ongelmaan, kun pojalle määrättiin allergialääkettä, jossa on yskänlääkemäinen tuoksu.


Kumpikin totaalikieltäytyminen herätti ajatuksen pienessä yksinkertaisessa päässäni. Ehkäpä poika ei halua pestä hampaitaan, koska ei voi sietää hammastahnan makua!!


Miten meillä sitten tuo pesu sujuu?



Hammasharja ja "kisutahna" ovat positiivinen juttu. Poika ei mitenkään kammoa niiden esiin ottamista. Ei yritä juosta karkuun tai rimpuile syliin nostettaessa. Kun harjan laittaa suuhun, Topi nätisti antaa harjata - hetken. Sitten alkaa räkiminen, irvistely ja rimpuilu. Puuskuttaminen, ähkäily ja kitinä olivatkin siis sen merkki, että maku ei miellytä.





Meillä on käytetty Colgaten hammastahnaa, joka on suunnattu 0-6 vuotiaille. Päätin tänään, että kokeillaan jotakin tahnaa, joka ei maistuisi ollenkaan perus mentholille tai vastaavalle! (Mikälie onkaan se oikea sana kuvaamaan hammastahnan makua...)


Siihen tarvitsenkin teidän vinkkejä!! En haluaisi ostaa koko kauppaa tyhjäksi ja kokeilla jokaista merkkiä, joten tietääkö joku miedon ja vaikkapa jonkun hedelmän/marjan makuisen hammastahnan? Onko kellään muulla ollut samanlaista ongelmaa?


Kiitos jo etukäteen. Pojan hampaat kiittävät! On aika lähettää hammaspeikot kortistoon.



torstai 21. elokuuta 2014

Syksystä


Syksy on täällä ihan oikeasti. Välikausivarusteet on kaivettu kaapeista haalareita ja pipoja myöten. Kirpparit pursuavat hutiostoja. Kysellään kumppareista ja rukkasista. Vettä sataa joka toinen sekunti.


Jep. Ensimmäinen lause pitää paikkansa; syksy todella on täällä.


On hieman ristiriitaiset tunteet asiasta. Nautin tästä menneestä kesästä ihan älyttömän paljon! En halua, että helteiset kävelyretket, aamun hiekkaleikit auringon paisteessa ja rantareissut ovat jo takana. En tahdo potkia mutaista maata ja haistaa mädäntyvien kasvien lemua. Masentaa kaivaa syystakki kaapista ja hyvästellä legginsit.




Toisaalta saan penkoa sieltä kaappien kätköistä myös jotakin ihanaa. On takkia, haalaria, pipoa... on Mini Rodinin täydellinen haalari.

Poika ei ole koskaan ennen kokeillut Rodinin haalareita. En ehkä ole erityisemmin hurahtanut kyseiseen merkkiin. Satunnaisia kivoja kuoseja kyllä löytyy ja ulkovaatteet ovat osoittautuneet nyt sitten loistaviksi. Lahjemitta riittää pojalle, jonka jalka on tavallista pidempi. Puntit eivät nuole korvia aina istahtaessa. Ulkonäössäkin tuo musta haalari on nappivalinta. Saa nähdä myöhemmin syksyn mittaan käytännön puolen.. toivottavasti on laadultaan kestävä, koska haalarille on jo ostajakin olemassa.





Syksyyn kuuluu myös kumpparit. Nuo lapsuuden huolettomat kengät. Mikä onkaan hauskempaa, kun katseilta suojassa loikata hetken mielijohteesta lätäkköön ja katsoa kuraveden laajaa lentoa! Sukat kuivina.





Onneksi on keksitty alennysmyynnit, varastontyhjennykset ja remonttimyynnit. Voi vahingossa löytää laadukkaat saappaat naurettavaan hintaan. Kävi vaihteeksi taas perus Anette-tuuri. Kävelin kauppaan hakemaan jotakin ja löysin sattumalta juuri sen, joka lepäsi "pitäisi hankkia, mutta en jaksa miettiä" -listalla. Kumisaappaat check.





Syksy on muutakin kuin vaatteita. Kesän jälkeen saapuva vuodenaika tuoksuu kirpeiltä omenoilta, raikkaalta ilmalta ja sateelta. Syysmaisema kimaltelee tuhansissa väreissä ja metsät täyttyvät kameran äänistä. Pitkän kuumuuden jälkeen on aika hengähtää. Kauan kestäneen menemisen ja touhuamisen jälkeen voi vihdoin seisoa paikallaan ihmetellen ympäröivää luonnon taidenäytöstä.


Perus romantikkona täytyy myöntää, että rakastan myös syksyn synkkyyttä. Sitä lähestyvää uhkaa, joka saapuu ukkospilven mukana. Jännittävää kutinaa mahanpohjassa, kun kipität koiran kanssa pimeällä iltalenkillä sadepisaroiden putoillessa takkiin. Ihastelen voimakasta tuulta ja myrskyn ulinaa. Ihan vähän myös pelkään.





Ehkä on ihan suotavaa, että syksy tulee. Eikö hauskanpidon tule loppua silloin, kun on vielä kivaa? Annetaan syystuulen pyyhkäistä kesän viimeiset rippeet ja istutaan sohvannurkkaan lämpimän kaakaon kera kuuntelemaan tuulen huokailua.



Tervetuloa syksy!


tiistai 19. elokuuta 2014

Blogiväsy; KOMPPAAN!


Luin törkeän hyvän tekstin blogiväsymyksestä ja se inspiroi kirjoittamaan tämän postauksen. ( KLIK ) Sormet kävivät tuhatta ja sataa kännykän ruudulla, jotta sain puettua jokaisen ajatuksen sanoiksi.


Tuntuu, että kevään jälkeen otteeni blogiin on lipsunut. Toisaalta taas itsevarmuus on kasvanut ja sanon kyllä ylpeänä sen mitä ajattelenkin. Mielipiteissä en turhia kainostele ja nöyristele enää koskaan. Kuitenkin joku tuossa tauossa aiheutti pienen railon blogini ja itseni välille.


En nimittäin tiedä mitä haluan.

Kirjoittaisinko henkilökohtaisista asioista? Jakaisinko kuvia pojastani? Pyrkisinkö täydellisyyteen ja postaisin ainoastaan loistavia järkkärikuvia tekstien seassa? Goodbye aina niin helpot puhelinkuvat?


Entä ikuinen nimi ongelma.. Onko tämänhetkinen iätön? Olenhan toki äiti hamaan loppuun saakka. Kerran äiti - aina äiti. Äitiydessä on niin monia tasoja eikä niillä kapuaminen tule koskaan loppumaan.

Vai vaihdanko nimen? Onko tämä sitten enää sama? Blogi tunnetaan "Operaatio Äitinä." ja sen kanssa on koettu PALJON. Löytääkö ihmiset enää blogiini? Yhdistetäänkö se enää meihin? Vai muuttuuko se vieraaksi? Kuin purisi palan persoonaa pois.


Ehkä muutan vähän ja säilytän vähän. Epämääräinen kompromissi? Operaatio Blogi. Miltä se maistuu? Onko se liian suuntaa antamaton? Mutta voisiko sen suunnan antaa ehkä blogin kuvauksessa?


Äitiydestähän aion edelleen kirjoittaa, mutta vauvahuurujen jäädessä kauaksi menneisyyteen alkaa päästä löytymään muutakin ajatuksen virtaa. Halu näpytellä ajankohtaisista maailmaa puhuttavista asioista, vaatteista, luonnosta tai päivän kohokohdista. Myös ilman sitä lasta.


Pientä blogiväsymystä pukkaa. Ei sillä tavalla, että haluisin lopettaa vaan sillä tavalla, että olen vähän hukassa. Vaikea pyörittää tehdasta, jos ainesosat ovat epävarmat.


Help.


sunnuntai 17. elokuuta 2014

Kun äitiä ei kuunnella



Topilla tuntuu  olevan tapa sairastaa kerran vuodessa syksyllä. Tasan vuosi sitten taisteltiin 4 viikkoa kestävää pöpöä vastaan ja nyt on taas uusi vaiva riesana. Aina niin terve lapsi on siis kipeänä tällä hetkellä.


Onneksi sairastaminen ei vaikuta mielialaan.


Kaikki alkoi reissun jälkeen ilmestyneistä paukamista. Ne eivät näyttäneet minkään tavallisen hyttysen puremilta, vaan pikemmin esimerkiksi ampiaisen. Tosin olisin ihan varmana nähnyt ja kuullut, jos sellainen olisi päättänyt iskeä kyntensä poikaan. Ensin huomasin niskassa ison finnimäisen näpyn ja hetken päästä pohkeessa.


Olin hieman stressaantunut  asiasta ja kyselin niistä monelta. Yritin rauhoitella hälyttävää ajatusta, joka takaraivossa kiljui. Ne ovat vain ötökän puremia..



Sitten nousi yllättäen kuume ilman mitään oiretta. Olin nostamassa poikaa syömään, kun järkytyin siitä lämmön määrästä. 40 asteen kuume kesti kolmisen päivää ja kielloista huolimatta roudasin pojan lääkäriin.


Korvissa ei mitään, kurkku täysin kunnossa ja yleiskunto hyvä. Lääkäri ei edes suostunut katsomaan näppylöitä. Vilkaisi ohimennen niskassa olevaa ja totesi, että "varmaan joku ötökkä."


Vaisto silti aina varoittaa. Se kuuluisa äidinvaisto!




Olimme eilen rapujuhlissa, kun poika alkoi valittamaan pipiään. Rasvasimme jo pari viikkoa vanhoja näppyjä jälleen kerran ja jatkettiin iltaa. Muutaman tunnin päästä vaippaa vaihtaessa jalassa odotti järkyttävä näky. Näppy oli kerännyt ympärilleen valkoisen valtavan alueen, joka punoitti räikeästi ympäriltä. Kamalinta oli se, että koko jälki sykki ihon läpi ja oli tulikuuma.




Heitettiin kamat kasaan ja kirjaimellisesti juostiin Jorviin päivystykseen. Meidät otettiin heti sisään ja päästiin lauantai ruuhkasta huolimatta alle puolessa tunnissa lekurille.


Ikävä tulehdus jalassa. Saatiin lääkkeet kouraan ja käsky palata sunnuntaina, jos pahenee. Sen verran paha tuo jalka on, että alueen on edes vähän parannuttava maanantaihin tai sitten täytyy myös lähteä uudestaan lekuriin.


Päästiin kotiin kaverin kyydillä apteekin kautta. Suihkun jälkeen poika sai antibioottinsa, joista nousi laikkuja naamaan. Tässä nyt sit seurataan, että pitääkö käydä lääkkeetkin vaihtamassa.



Olin suunnitellut  kirjoittavani moonta postausta, mutta tällaista nyt tällä kertaa.


Toivotaan, että lääkitys tepsii.




torstai 14. elokuuta 2014

Matkapäiväkirja - Päivä 1



Pahoittelen, että postaamisessa on ollut aika laiskaa meininkiä havaittavissa. En yhtään osaa taas asettaa arkea kuntoon ja moni juttu jää tekemättä. Nyt on kuitenkin aika kirjoittaa ensimmäinen matkapäiväkirja -merkintä!


Kamerana mukana oli sitten niin kännykkä, ikivanha pokkari kuin järkkärikin. Osa kuvien laaduista on ihan surkeita, mutta tietyissä tilanteissa järkällä kuvaaminen oli mahdotonta. Ja itselle tekstin ohelle on aina kelvannut kuva kuin kuva.


----


Päivä 1      (Pe 25.07.2014)    Matka voi alkaa!



En ole aamutyyppiä sitten ollenkaan. Arkkivihollisiini lukeutuva herätyskello päätti kuitenkin pärähtää soimaan siinä viiden kieppeillä. Ei mennyt hetkeäkään, kun jo seisoin silmät apposellaan Topin huoneessa ja värisin jännityksestä.


Kävin mielessäni läpi matkatavaroita ja mietin, että olisinko unohtanut jotakin. Ihan viime tippaan on myös perinteisesti tehtävä päätöksiä ja niinpä jouduin äkkiseltään pakkaamaan meidän Britaxin rattaat mukaan. Tajusin, etten halua istua hotellilla yksin yhdeksän jälkeen ja katsella seinää. Ymmärsin myös, ettei niin vilkkaassa paikassa Topin ole hyvä kävellä kaduilla ja matkustustavan tulisi olla mahdollisimman mukava.


Siinä pohdiskelun ohessa kuiskasin pojan nimeä ja tämä ampaisi heti pystyyn kiljaisten "Mennään!". Lapset ymmärtävät paljon, tuntevat meidän fiiliksemme nahoissaan tai sitten vain sattuvat sanomaan jotakin tilanteeseen sopivaa.


Meiltä on aika lyhyt matka lentokentälle. Silti tuntui, että oltiin todella viime tipassa perillä. Lennon oli määrä lähteä kello 7 ja olimme siinä kuuden aikoihin lähtöselvityksessä. Selvitys oli tosin tehty jo ennakkoon netissä, joten ainoa hoidettava homma oli laukut hihnalle ja porttien läpi käveleminen.


Jätin rattaat jo lähtöselvitykseen, joten kannettiin Topia hetki ja toki poika käveli myös ihan itse. Rattaille Finnair tarjosi paksummasta muovista tehdyn pussin, joka ohjeistettiin säästämään kotimatkaa varten. Periaatteessa olisin voinut vuokrata muutamalla kympillä myös ison laukun niille, mutta sen roudaaminen kahden muun laukun, rattaiden ja lapsen lisäksi ei kuulostanut houkuttelevalta. Olin irroittanut rattaat mekanismeistaan, koska ajattelin sen vähentävän rikkoutumisen mahdollisuutta iskun osuessa.



Lainarattaatkin löytyi porttien sisäpuolelta!


Oltiin muuten lopulta ihan viime tinkaan porteilla, vaikka käytiin ainoastaan vessan ja kaupan kautta. Noustiin koneeseen muistaakseni noin viisi minuuttia ennen ilmoitettua lähtöä. Kerrankin jäi kiva kokemus lentokentällä olosta, kun ei joutunut odottelemaan turhia.



Itse lentomatka meni loistavasti, vaikka sitä olin jännittänyt eniten. Topilla oli hauskaa nousun aikana, välissä poika nukkui pari tuntia ja laskun aikana korviin kohdistunut paine helpottui juomalla maitoa. Alle 2-vuotiaille saa ottaa eväät koneeseen ja meillä oli imettäviä soseita, kauramaitoja pillillä sekä naposteltavaa.


Matka kesti sen vajaa 3 tuntia ja perille päästyä tuntui hassulta, kun astuttiin ulos Bulgarian ilmaan. "Täällä sitä nyt ollaan."  Oli nimittäin todella epätodellinen olo.. en meinannut uskoa, että ihania asioita tapahtuu, kun vain uskaltaa tehdä päätöksiä.



Reissussa rähjääntyy? Hikinen ja väsynyt matkustaja bussissa kohti hotellia.


Itseäni ahdistaa ihan vähän aina saapumispäivä. Jostakin syystä päässä kolkuttaa ajatus siitä, että viikko on toooosi pitkä aika. Meinaan aina tuskastuneena kaivata heti takaisin kotiin. Se on sitä, kun on vieraassa paikassa ja ei tiedä mistään mitään. Epätietoisuus - pahin kaikesta.


Matka hotellille oli aika lyhyt ja siellä saimme huoneet heti käyttöömme. Ne olivat aika pieniä ja KUUMIA. Onneksi hotellissa oli jokaisessa huoneessa ilmainen ilmastointi. Pidettiin sitä kyllä ihan täysillä päivisin! Pieniä palasia huoneista tulee näkymään näiden postauksien kuvissa. Fiksuna tyttönä unohdin kokonaan ottaa erillisen kuvan huoneesta, parvekkeen maisemista ja muista ei niin kiinnostavista asioista.



"Kotiutumisen" jälkeen olikin tutustumisen ilta edessä. Käveltiin rantakadulla, ihmeteltiin kojuja ja kauppoja, vilkuiltiin ravintoloita ja etsittiin reittejä. Katselin ohimennen pojalle tekemistä hotelliin ja eväitä jääkaappiin. Löysin iänikuisen narupallon useammasta kojusta ja Topi ihan innoissaan valitsi itselleen yhden.







Poika näyttää kaikissa kuvissa aika väsyneeltä, mutta onhan se ihan törkeän rankkaa herätä viideltä ja matkustaa koko päivä. Pienet lapset vielä ottavat muutokset isommin vastaan ja jännityskin uuvuttaa.

On tärkeää muistaa syödä, juoda ja
levätä tapeeksi jaksaakseen!

Bulgariassa kävely on aika rankkaa myös itselle. Ilma on lämmin ja ihmisiä paljon liikenteessä. Vaikka lämpöasteet ovat melkein samat Suomessa niin se ilma on silti ihan erilainen! Kuuma, polttava ja väsyttävä. Vaikea selittää..


Oli aivan ihanaa kävelyn päätteeksi siis suunnata hotellin uima-altaalle. Vesi oli niin virkistävää ja silloin tunsin ensimmäistä kertaa suurta helpotusta. Topi ei alkuun kamalasti ymmärtänyt uimisen päälle ja vierasti ajatusta. Reippaasti poika silti tuli äitin sylissä kokeilemaan ja viihtyikin hetken mukana.



Vähän suolaista naamariin ennen altaaseen pulahtamista.


Illalla lähdettiin vasta yhdeksän aikoihin syömään ja hyvä tovi etsittiinkin ruokapaikkaa. Olin iloinen, että otin kunnon rattaat mukaan. Kiitos sinulle, joka vinkkasit asiasta! Topi valvoi reippaasti myöhälle iltaan ja jaksoi vähän maistella ruokaakin. Syötiin kanaa ja parsakaalia, joka oli erittäin hyvää! En tiedä mistä olen napannut itselleni parsakaali-himon, mutta voisin syödä sitä koko ajan kypsänä tai raakana. Nam!



Väsymyksestä huolimatta; aina niin iloinen. (Pahoittelen huonoa laatua!)



Hotellille päästyä painuttiin kaikki tyytyväisinä nukkumaan. Oli rankka, jännittävä ja mukava päivä takana sekä edessä monta lisää!




------



En tiedä mitä odotatte näiltä matkapostauksilta. Enkä sinänsä tylysti sanoen nyt välitä kamalasti, koska haluan kirjoittaa nämä ylös ihan itseäni varten. Olen laiska kirjoittamaan käsin päiväkirjaa ja se on yksi syy blogin pitämiseen.


Yksikään postaus ei tule olemaan samanlainen. Toisen päivän saatan kertoa kuvilla ja toisesta pälpättää tylsän metripostauksen. (Kuten tämä!) Kuvien laadut tosiaan vaihtelevat, koska olin lomalla. En tehnyt reissua bloggaamisen takia, vaan muistojen ja elämästä nauttimisen. Tällöin haluan napata otoksia, joissa välittyy se hetki. Sellaiset kuvat eivät ole merkittäviä katsojalle, mutta itselle maailman tärkeimpiä. Lupaan silti, että niitä hienojakin kuvia on tulossa!



Kirjoitin selvennyksen vain siksi, että usein tuppaan olemaan tällainen. Ihminen, joka haluaa perustella ja kertoa. Avata ajatuksiaan. 



Kysykää tai kommentoikaa, jos herää ajatuksia! Vastaan kyllä ajallani jokaiseen kommenttiin :)



maanantai 11. elokuuta 2014

Astetta syvällisempää


Aina välillä mietin meidän muuttoa tänne Helsinkiin. En koskaan ennen ole asunut kyseisellä paikkakunnalla ja jostakin syystä se on aina ollut utuinen haave. Pieni ajatus jossakin aivojen sopukassa.

Koko lapsuuteni asuin Espoossa ja ensimmäinen pieni yksiöni sijaitsi siellä myös. Olosuhteiden pakosta jouduin ottamaan vastaan kämpän Keravalta,  josta siirryttiin aika pikaisesti Vantaalle. Muutaman vuoden päästä sydän rupesi kuitenkin kaipaamaan takaisin tutulle paikkakunnalle. Paloin halusta päästä lähelle kavereiden kanssa vietettyjä muistoja. Lapsuuden maisemiin..

Joskus elämässä kuitenkin käy ikäviä asioita tai törmää kurjiin ihmisiin tai näkee jotakin, jota ei helpolla unohda - kyllä te tiedätte. Sitten sitä yhdistääkin huonot muistot niihin seiniin, joiden sisällä on monet itkut itkenyt. Tuntuu kuin hukkuisi samaan maisemaan ja katto saattaisi hetkenä minä hyvänsä romahtaa niskaan.


Näinhän siinä kävi.


En kuitenkaan halunnut muuttaa pois. Asuimme hyvällä paikalla ja en ollut valmis luovuttamaan. "Ei me voida taas muuttaa! Tän piti olla meidän loppuelämän koti!!" Pakotin itseni kestämään ja jaksamaan. Lopulta olin älyttömän väsynyt ja ajoin itseni loppuun.

En saanut nukuttua ja kävelin päivästä toiseen läpi paikkojen, joihin liittyi muistoja. Oli sellainen olo, kun olisin elänyt sumussa. Nyt jälkeenpäin tuntuu, etten muista talvi-kevät akselilta paljoakaan. Mitä kaikkea silloin on tapahtunut? Mitä me Topin kanssa ollaan tehty ja missä me ollaan käyty?

En muista. Faktoja tarkastellen tiedän, että oltiin vissiin aika monta kuukautta kotona. Ja puhun oikeasti todella todella pitkästä ajasta. Hävettää myöntää, että ulkoilin pojan kanssa talvella liian vähän?  (Älkää järkyttykö, taloudessa asuu myös se toinen osapuoli, joka kyllä vei Topia ulos usein!)


Joskus luin jostakin sanat, että pakenemalla muualle ei muka voisi tulla onnelliseksi. Sitä kuulemma kantaa edelleen niitä asioita mukanaan eikä normaali ihminen voi unohtaa. Sitä vain vaihtaisi maisemaa vetäen saman paskan mukanaan.


Mutta ei pidä paikkaansa. Ei sitten ollenkaan! Asioilla taitaa yleensä olla tapana järjestyä. Ärsyttävä lause, mutta pitää täysin totta!


Yksi asia johti toiseen ja tutustuin ihmiseen, joka sai tämän tytön astumaan ulko-ovesta ulos. Muistan vieläkin sen hetken mielijohteen, jossa suostuin tapaamiseen. Muistan tärisevät kädet ja pelon. Muistan myös lämpimän tunteen sisälläni ja helpotuksen.


Hyvää seurasi lisää hyvää. Kämpästä löytyi kosteusvaurio ja aika paha sellainen. Oli kaksi vaihtoehtoa; odottaa korjaustöitä tai muuttaa pois. Ja silloin olin nostanut päätäni sen verran, että osasin vihdoin tehdä järkevän ratkaisun.


Jonkun mielestä pakenin asioita ja toisen mielestä olin pelkuri. Mutta sillä hetkellä, kun luovutin avaimet huoltoyhtiölle.. tunsin oloni niin kevyeksi..


Uusi maisema ja uudet kuviot. Voin katsoa ikkunasta ulos ajattelematta heti kurjia asioita. En yhdistä vanhoja muistoja jokaiseen nurkkaan ja käännökseen, jonka täällä teen.


Muutos lähtee itsestä. Tämä päätös oli kuin eteenpäin pyörivä lumipallo. Pienestä kasvoi lopulta jotakin isoa. Sain vihdoin palan omaa itseäni takaisin ja oikaistua vääristyneen horisontin suorempaan.


Nyt saatan lähteä extempore ajatuksella ajelemaan hyvän ystävän ja perheeni kanssa keskellä yötä. Voin saada idean, että haluan parhaan ystäväni kanssa Bulgariaan. Tai etenkin haluan oikeasti viettää aikaa läheisteni kanssa. Kävellä perheen kanssa jokipaikalle katselemaan suloisia sorsia!


Älä pakene asioita. Pöh! Joskus ainoa ratkaisu on pakata kimpsunsa sekä kampsunsa ja painua tiehensä. Sitä saattaa vahingossa vaikka huomata olevansa onnellisempi.



Spontaanius.

Perhe.

Ystävyys.

Minä itse.


Kiitos teille;  ☆ JL ☆ HS ☆ TV ☆ TH ☆ JL ☆AV-S ☆ NH ☆ SH ☆ LH ☆ Elämä olisi aika tyhjää ilman teitä.

Paljon on tärkeitä ihmisiä elämässä nyt. Vahvoja siteitä ystäviin, läheisiä kanssamatkustajia ja uusia tuttavuuksia. Haluan oikeasti kiittää kaikkia.


Olkoon tämä tällainen yltiöpäinen positiivisuus postaus vaikean kevään ja tavallista onnellisemman kesän päätteeksi!


torstai 7. elokuuta 2014

Hejdå tutti!


Täytyy nyt myöntää ääneen, että omistan aika letkeän tavan suhtautua moniin asioihin, joita Topin suhteen tulee vastaan. En nimittäin usko, että pillimehu tuhoaa aivosoluja tai lelujen ostaminen automaattisesti kasvattaa lapsesta kiittämättömän. En jaksa kovin usein kuunnella neuvolan vauhkoamista ja olen sen suoraan ilmoittanutkin, että meilläpä tehdään asiat niin miten parhaaksi näen. Ja ihan eläväinen kelpo poika tuossa jaloissa pyörii.


Tiedän, että on olemassa suosituksia... älä anna sosetta liian aikaisin, pullosta eroon mahdollisimman pian, mehut on ehdoton nou ja vaikka mitä soopaa. Tottakai omistan sen kuuluisan maalaisjärjen! Herkkujen jälkeen huolehditaan siitä, että happohyökkäys katkeaa, karkit eivät käy ruoasta ja jatkuva einesruoka ei ole hyväksi kenellekään.


Jokainen joutuu itse hakemaan sen kultaisen keskitien tai sitten asettumaan ääripäihin. Minähän en jaksa vouhottaa sitten yhtään ja tähän asti kaikki on mennyt hyvin! Joten me edetään niin sanotusti löysin rantein.


Sopusuhtainen ja terve lapsi.



Muistellaanpas esimerkiksi sitä pullosta luopumista.. neuvola huomautti varmaan jokaisella käynnillä, että pitää luopua ja sama koski yösyöttöjä. Taisin ystävällisesti vain vähän naureskella näille kehotuksille ja kertoa, että luovutaan kyllä joskus. Olin nimittäin vahvasti sitä mieltä, että lapsi ilmoittaa kyllä jollakin tapaa, kun on itse valmis.

En vain jaksa tajuta miksi nykyaikana on niin kamala kiire tehdä lapsista "aikuisia". Vauva halutaan totuttaa nukkumaan yksin ja omaan huoneeseen mahdollisimman aikaisin, jottei toinen opi vaan vahingossakaan äidin viereen. Täytyy vain todeta, että en ole nähnyt yhtäkään 15 vuotiasta, joka vielä punkkaisi vanhempiensa pedissä joka yö.


Haluan edetä asioissa lapsentahtisesti. On kuitenkin varmasti isoja muutoksia,  kun joutuu luopumaan tutuista turvallisista asioista eikä pää vielä toimi niin hyvin, että osaisi järkeillä syytä kaikkeen. Vaikkei lapsi itse sanoisi olevansa valmis muutokseen, sen voi silti nähdä tarkkailemalla käyttäytymistä ja eleitä.


Pullosta Topi suorastaan kieltäytyi. Työnsi pois ja halusi juoda pillistä. Olin huomannut, että pullo tökkii ja ostanut pillit kokeiluun. Muutama viikko aikaisemmin ne eivät kelvanneet, koska poika ei ollut valmis. En lähtenyt pakottamaan. Yösyötötkin jatkuivat pitkään eikä kukaan halunnut uskoa, että Topi oli öisin nälkäinen. "Tottumustaan se vaan vetää!"  En ymmärrä noita ruudun takaa heitettyjä lauseita ihmisiltä, jotka eivät koskaan ole edes lasta nähneet. Jossakin vaiheessa maha nimittäin alkoi pitämään nälän poissa ja poika ei enää pyytänytkään ruokaa öisin. En todellakaan edes harkinnut huudattavani ja totuttavani poikaa pois yömaidosta, vaan odotin oikeaa hetkeä.


Enkä tee tätä laiskuuttani tai koska pakoilisin vastuuta. Olen vaan vakaasti sitä mieltä, että kaikki eivät ole valmiita samaan aikaan muutoksiin ja minähän en aio ketään pakottaa. 






Ihan tasan sama koski siis tuttia. Aina välillä meinasin menettää uskoni, ettei tuo poika koskaan halua siitä luopua. Tutti on nimittäin kasvattanut merkitystään sitä mukaa, kun poika on kasvanut. Kesän alussa se oli suunnilleen juurtunut Topin suuhun. Yritän tehdä oikeat päätökset ja monen monta kertaa harkitsin, että pakottaisin siitä luopumaan. Tein testejäkin ja pidin tutin vähän aikaa jäähyllä. Lohduttomuus ja itku olivat aina aika kovia, joten poika ei ollut valmis.


Lähestyvä kahden vuoden ikä nosti paineita entisestään ja tuo asia pomppi mielessäni jatkuvasti. Pitäisikö vain pakottaa? Kyllähän se huudon kautta menee ihan varmasti?


Sitten tuli Bulgarian reissu ja sinne halusin tutit mukaan, vaikka matkan lähestyessä Topi alkoi yhä useammin tuomaan kyseiset välineet pöydälle. Aloin tarkemmin seuraamaan pojan tuttikäyttäytymistä ja huomasin sen muuttuneen. Viisi minuuttia nukahtamisen jälkeen tutti oli sylkäisty suusta ja yhä usemmin Topi totesi kohteliaasti "en mamma", kun joku sitä hänelle tarjosi.


Poika on valmis, poika on täysin valmis luopumaan tutista... Vakuuttelin itselleni monta kertaa asiaa ja päätin vielä reissun jälkeen lykätä koko hommaa viikolla. Jännitti ihan älyttömästi!


Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja kävelin hetken mielijohteesta keittiöön. Tartuin saksiin ja  NAPS  .. tutti oli katkaistu. Ojensin rikottua imutinta pojalle, joka naureskeli sille huvittuneena. ( Video Instasta! ) Sen jälkeen tuli kieltäytyminen ja tutti lensi syliini. Muutaman kerran Topi kyseli sen perään, mutta ojensin aina tuttia ja kerroin tuttipeikon katkaisseen sen. Tutti on rikki.


Päiväunille poika meni kiltisti. Unen tulo kesti kyllä melkein vartin, mutta sängystä kuului vain höpötystä eikä onneksi itkua. Ensimmäiset päikkärit ilman tuttia kestivät 4,5 tuntia.




Illalla taas tuli kyselyjä ja pyyntöjä, mutta ahkerasti kerroin saman tarinan. Jätin pojan normaalisti sänkyynsä nukahtamaan ja poistuin huoneesta. Tällöin tuli ensimmäinen itku;  lohduton sekä säikky, mutta ei ollenkaan vaativa. Palasin huoneeseen ja kerroin kuinka Topi on jo iso poika. Istuskelin hetken sängyn vieressä ja juteltiin ötököistä sekä hauvoista. Hetken siinä oltuani, Topi hihkaisi "ÖITÄ" ja pääsin lähtemään. Minuutin päästä poika tuhisi sängyssään.


Yöunet kestivät 12 tuntia eikä yöllä tullut yhtäkään herätystä. Tutti oli seuraavaan päivään mennessä täysin unohdettu.


Nyt meillä asustaa tämän katon alla tutiton poika. Täytyy sanoa, että kaikki meni todella helposti, kun jaksoi odottaa oikeaa hetkeä. Luulen, että tuttien katkaiseminen auttoi myös asiassa. Jos tutit olisi vain napattu piiloon, olisiko poika ymmärtänyt mitä tapahtui? Rikkinäistä tuttia katselemalla asian pystyi konkreettisesti pähkäilemään ja hyväksymään. "Titiaa ikki."


Tunnen lopulta suurta helpotusta. Yksi asia vähemmän mietittävää. Tunnen valtaisaa iloa. Poika oli itse valmis muutokseen. Hymyilen leveästi. Ilman tuttia juttu on alkanut luistamaan entistä enemmän ja poika on koko ajan äänessä.





Ps. Postaus sisälsi niitä aina niin tarkkoja puhelinkuvia.



Miten teillä on mennyt isot muutokset?